SYÖTE MTB 2013

Juttelin hyvän ystävän kanssa puhelimessa ja hän mainitisi että ensi vuonna (2014) lähdetään kyllä SyöteMTB:lle ajelemaan maastopyörillä ja tänä vuonna käydään tutustumassa Syötteen maisemiin joskus syksyllä.. Kuinkas kävikään, yllytyshullu kun olen; katsoin netistä päivämäärän, jahas kisa ois reilun vkon päästä, takana Geoparkin krampeista palautuneet jalat ja kisaan mennessä ois yli 10päivän magnesium ja high5-elektrolyytti kuurit takana. Ja mikä tärkeintä suhteellisen neitseellinen Grand Canyon, uusi maastopyöräni odottaa kovaa käyttöä. Minähän lähden sinne tekemään Canyonille kunnon sisäänajon, katsomaan tuleeko samanlaisia kramppeja jalkoihin mitä ne olivat Geoparkissa ja tietenkin, ehkä tärkein, kisa toimisi erittäin hyvänä harjoitteena tämän vuoden vähäisten pyöräilykilometrien takia (takana pyöräilyä ~400km, ja sekin pääosin asfalttia/metsäautoteitä).

Kisaa ennen tutkailin reittiä ja nousuprofiilia; muistelin että Syötteellä oltiin poikien kanssa 4 vuotta sitten ja osa pätkästä oli hirveän teknistä jynkytystä; löytyy kivikkoa ja juurakkoa ja niiden yhdistelmää.. Ajatuksissa kävi että mitenköhän tekninen ajo sujuu vähäisten kilometrien takia, mutta ajattelin että siinäpä sitten treenaillaan…

Kisapäivänä virkkuna 5:40 ylös ja hipihiljaa alakertaan keittelemään puuroa ettei muut vain herää. Puuro napaan, kahvit termariin, kamat autoon ja matkaan. Suht reippaasti ajelin Syötteelle ja huomasin että noin 45min pidempää oisin saanut nukkua,  siltikin oisin ehtinyt hyvin jälki-ilmoittautumiseen. Mutta kerrankin ajoissa. Pikku levot autossa, kahvia&leipää ja sen jälkeen pyörää säätämään lähtöpaikalle; pyörään numero 378. Laitalan Olli (Lactid Acid Jukola joukkueesta) oli myös paikalla ja lähti ”kuumassa” ryhmässä klo 9.00. Muita tuttuja oli Ojalan Kaitsu, Valasmaan Harri, Männyn Mika ja muita MuddyX naamoja Oulusta.. Mukava reissu siis tiedossa.

Startti klo 9:15 ja sykemittari päälle. Otan alun suhteellisen vauhdikkaasti; ennen kisaa kuulin että Pikku-Syötteen päälle mennessä jonot hidastavat matkantekoa reippaasti enkä halunnut jäädä jonottelemaan. Ensimmäinen kymppi meneekin reiluun puoleen tuntiin ja meno tuntuu suhteellisen mukavalta. Krampeista ei tietoakaan ja elimistökin tuntuu olevan suhteellisen hyvin hereillä, syke aikalailla anaerobisen rajoilla. Tästä on hyvä jatkaa. Toiseen kymppiin kuluu aikaa noin 43minuuttia eli selkeästi teknisempi osuus edelliseen verrattuna; jonossa tulee tuherrettua, kun ei viitsi huudella ”latua”, ja muutenkin tekninen pätkä on parempi mennä varmemman päälle, hyvää reeniä. Puolivälissä toista kymppiä Ojalan Kaitsu ilmaantuu selän taakse ja menee hetki ennen kuin se tajuaa kenen ”beesissä” se tulee. Vaihdetaan pari sanaa ja päästän Kaitsun ohitseni kirmaamaan 30km sarjan menestystä kohden. Tankkasin ekalla ”nesteytys” asemalla muutaman kupin urheilujuomaa, muuten söin 1 geelin ja yhden Ride-patukan ennen 17km tankkauspistettä.

Helpoimmasta päästä olevaa kivikko single trackkiä

Matka jatkui kohta 30km merkkipaalua ja jälleen vauhdikkaampi pätkä, eli aikaa menee noin 34minuuttia. Puolimatkassa kilometrien suhteen ja aikaa mennyt 1:50h (3,5min/km, 16,3km/h). Tämän jälkeen vauhti hieman hiipuu, selkeästi ei osaa pitää vauhtia yllä kun ei ole näköpiirissä muita, mutta eniten vauhtia hidastaa teknisempi osuus; ei pysy pyörä suorassa vaan pyörät kiertää jokaisen juuren ja kiven päältä. Ennen 37km huoltopistettä keskivauhti tippui päälle 4min/km (15km/h); huoltopisteellä banaania&suolakurkkua suuhun ja huuhtelen alas 3 kupillisella urheilujuomaa. Tarjoilut vaikuttaa hyvältä. Ennen jokaista huoltopistettä otan reippaan annoksen suolaa omasta pussista, ja sitä kautta varjelen ettei kramppeja alkaisi syntyä; lieviä oireita oli ilmassa, mutta kertaakaan ei esim pohkeita krampannut koko reissun aikana.

Kun lähdin polkemaan Hanhilammen ympäri, fiilikset oli hyvät, voimia oli erittäin hyvin ja homma tuntui muutenkin maistuvan. Ajatuksissa kävi jopa että tämähän on kivaa hommaa, laitanpa musiikin soimaan... VIRHE!!! Tuloksena 2 puolivolttia: Oikea ranne mustaksi, käsivarsi auki, olkapää auki ja takapuoli&reidet mustelmilla; kiitos kuuluu liian kovan vauhdin, märkien juurakoiden ja henk taidon puute (ei korvissa soinut ”humppa”).. Onneksi selvittiin mustelmilla ja hieman aristavalla oikean käden puritusotteella. Anywai, maisemat tällä pätkällä on erittäin hyvät ja fiiliksetkin, kompuroinnista huolimatta, mukavat. Kolmesta neljänkymmeneen kilometriin vauhti oli edelleen 4min/km, kun taas 40-50km pätkä vauhti hiipui 4,8min/km.

Sykekäppyrästä näkee että kovempaakin oisin päässyt koska syketaso tippunut VK2 alueen keskivaiheelle. Voimia on, mutta viimeiset 13-15kilometriä on liian teknistä  meikäläiselle, muutamaa vauhdikkaampaa pätkää lukuun ottamatta. Onneksi loppu vedossa syötteen rinnettä ylös porukkaa on sen verran mukavasti että toisia tsemppaamalla mieli pysyy korkealla. Jostain syystä sykettä ei saa enää nousemaan anaerobiselle puolelle, tai edes lähelle sitä kynnystä, vaikka nousua kertyy viimeisen 5 kilometrin aikana se 200metriä (tässä vaiheessa GPS alkoi pätkimään eli en tiedä onko luvut miten todellisia). Pääosin pystyin polkemaan syötteen rinteen ylös, muutamia märimpiä ja liukkaampia kohtia lukuun ottamatta.

Loppu hyvin kaikki hyvin; maalissa aikaan 4:09, sijoitus 34. Tulos näin ensikertalaisen silmin on tyydyttävä. Lopun tekninen osuus jäi kaivertamaan mieltä ja se kun vauhtia ei pystynyt pitämään yllä aivan koko matkaa. Tietenkin vauhdin pitämiseen olisi tarvittu suurin piirtein samanvauhtisia kisakumppaneita että se viimeinen puristus olisi lähtenyt, mutta tällä kertaa poljin yksikseni melkein koko matkan. Toki motivoivaa minulle oli polkea siten, että tuli edelle lähteneitten selkiä vastaan eikä niin että minut olisi ohitettu kymmeniä kertoja.. Hauskaa oli ja tätä herkkua pitää maistaa uudemman kerran, ehkä jo VuokattiMTB:ssä. Seuraavaksi etelän leirille ja sitten Aavasaksan Jotos!

GEOPARK CHALLENGE - ADVENTURE

Viimeisestä kilpailusta ehti olla melkein 11 kuukautta, kun taas saatiin numerolappu rintaan (jos JämsäJukolaa ei lasketa). Tähän väliin mahtuu lähinnä PK-lenkkiä niin hiihtämisen, uimisen kuin lenkkeilyn parista, pyöräily jäi tällä kertaa hieman vähemmälle ainakin allekirjoittaneen osalta... Pyöräilykin jäi väliin pelkästään siksi että uutta menopelia tuli odotettua yli kaksi kuukautta eikä se siltikään ehtinyt Geoparkkiin. Mutta Jotokselle (Aavaksan Jotos 2013) saan uuden Grand Canyonin mukaan..


Mutta itse asiaan...

Jarkko ja Harri päättivät liittyä Geopark Challengen kilpailuun tällä kertaa Adventure-sarjassa, ns sprintti sarjassa, koska Jarkon polvi oli iso kysymysmerkki ja kolmatta jäsentä ei pitkään kisaan löytynyt (eikä sitä kovin aktiivisesti edes etsitty kun Saastamoisen Ari oli estynyt). Pohjois-Suomen paras ja aina valmis suksikauppias Muhokselta, Wäliheikin Mikael, lähti joukkuetta sponsoroimaan ja näin Sport´in Muhos seikkailujoukkue oli syntynyt (ks Sport´In Muhoksen Facebook sivut).

Tavoitteeksi Jarkko asetti hyvällä suunnistuksella olla kolmen parhaan joukossa ja heikolla/tyydyttävällä suunnistuksellakin tavoite olla viiden parhaan sakissa. Haastajina toki lähdettiin kisaan sillä Paksumahat kahdella tiimillä (Paksumahat ja Paksumahat 2) olivat ennakkosuosikkeja.

Kisapäivä
Seitsemän jälkeen aamusella oltiin Ponkilan stadionilla, valmiina vastaanottamaan kartat ja reittikartta. Edellisen päivän gps-seurantaa tutkineena, ei voinut olla miettimättä mihin Sepe Adventure-seikkailijat mahtaa laittaa. Toki joitain huhuja edellisenä päivänä liikkui jotka sitten vahvistuivat todeksi karttojen jaon jälkeen. Reittisuunnittelun jälkeen välpättiin kamat reppuun; ainoana uutena seikkailuvälineenä voinee mainita lättärit ja hienot Sport´in Muhos Sponsoripaidat.

Prologi startattiin hieman myöhässä aikataulusta, mutta se ei menoa haitannut. Päätettiin peesailla kärkeä aluksi sillä tiedettiin että kisaa ei ratkaista alkumetreillä.

Ensimmäiselle rastille päädyttiin kärki kolmikon kanssa polkemaan nokkosia rantatöyrää pitkin, jonka jälkeen juostiin ojan reunaa kohti seuraavaa rastia. Sepon källihän tässä oli kyseessä ja kakkosrasti olikin teiden toisella puolella ja edessä reitin valinta; joko tien ali rumpua pitkin tai pikainen kierto ja tien ylitys sallitusta paikasta. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon Sepon huudellessa tieltä, että Extremeläiset menivät kaikki rumpua pitkin! Nooh, rumpukin tuli tutuksi kun ylitettiin tie ja huomattiin että rasti on vasta junanradan jälkeen ja siinä vaiheessa sukellettiin pimeään tunneliin. Rasti löytyi ja matka jatkui kolmos rastille sekä sieltä sitten suoraan kutosrastille (nelosen ja vitosen jäädessä väliin).

Kärkikolmikko pääsi pyörille muutama minuutti ennen meitä, mutta otettiin sitten kiinni ennen kuin menimme ekalle rasteille. Reitti valintamme CP3:lle oli Mäntyrannan koulun kautta kun taas Paksumahat1 jatkoivat matkaa päätietä pitkin; olettaen että Kaitsu teki ko päätöksen sen perusteella että muut menivät toista kautta (lukekaahan voittajien blogi täältä). CP3 löytyi hyvin ja tässä vaiheessa alkaa Jarkon jalat kramppailla, krampit alkoi pohkeista. Reittisuunnittelun aikana mietittiin ettei  CP4:lle uskalleta uida Muhosjoen yli rastille pyörien kanssa, mutta vauhti sumentaa ajatukset ja päädymme jatkamaan lyhintä tietä CP4:lle. Rastille lähestyessä pummaamme ensin noin 5min liian aikaiselle kääntymisellä ja sitten kun päästään takaisin uralle niin toistetaan sama virhe ja käännytään muutamaa sataa metriä liian aikaisin kohti joen uomaa.. Saman virheen olivat tehneet kärjessä polkeva tiimi (Paksumahojen blogin perusteella hiihtäjiä ovat, Team Electrofit) ja tulivat meitä sitten vastaan; eivät tohtineet mennä joen yli pyörien kanssa. Jatkamme sinnillä alas toivoen että Team Electrofitin pojilla oli mennyt pupu pöksyyn eivätkä vain tohtineet kastella vehkeitään.. Noin 5min mietittiin että mitenköhän syvää pskan ruskean veden pinnan alla on ja Jarkko päätti testata. Kainaloihin vain, yli ja rytinällä.

Siinä vaiheessa kun kastuttiin tais aivot ”jäähtyä” niin ettei Jarkko tiennyt enää missä etelä on ja päätettiin tykittää urakalla väärään suuntaan.. Noin kilometrin tarpomisen jälkeen hoksataan että mihin hel…tiin ollaan menossa! Siinä vaiheessa on myöhäistä kääntyä ja päätetään pysyä suunnassa ja tehdä noin 4km kierto, josta siis 1,5km pyöriä käytännössä talutettiin. GPS-jäljen perusteella CP4:lle vievä tie oli noin 200m päässä harjanteen takana, kun lähdettiin väärään suuntaan..Pummia tuli noin 20minuuttia tässä hötäkässä ja sekös mieltä masensi, ja vielä enemmän kuin Paksumahat polki vastaan ja jo kohti CP5:sta, suurin piirtein vartin verran meitä eessä, tässä vaiheessa bongasimme myös naisten sarjan voittaja-tiimin Passion adventurettaret (Harrin vaimon tiimi). Jollain näillä paikoilla Harri otti suunnistusvastuun ja jo alkoi rastit löytymään. Melontaan mennessä Jarkon krampit pahentuivat; pohkeitten lisäksi kramppeja oli jo etu- ja takareisissä. Tämä ei voinut tietää hyvää (katsokaa Jarkon ilmettä kun lähestytään melontapaikkaa).

Melontaan saavuimme miesjoukkueista oletettavasti neljäntenä ja viides tiimi oli heti meidän perässä kiinni (vai oltiinko tässä vaiheessa kolmantena??) Melonta tuntui aluksi hyvältä, mutta noin 500m jälkeen Jarkon nivusetkin alkoivat kramppailemaan ja melonta oli tosi tuskaista koko matkan; tuntui ettei suola/ särkylääke/ nestekään antanut apua kuin 5-10min kerrallaan. Siinä sitten koitettiin taistella melontaosuus loppuun. Onneksi melontaan sattui suhteellisen soljuva kaneetti ja aikaa melontaan tuhrautui reilusti alle tunti. Muhoksen sillalta huudeltiin että seuraavaan joukkueeseen eroa noin 5-10minuuttia, joten se hieman piristi mieltä...

Melonnan jälkeen laitettiin lättärit räpylöihin ja lähdettiin ottamaan pieni uinti/juoksulenkki; tässä vaiheessa kärki oli karannut noin 25min päähän, mutta kolmas sija oli ihan käsien ulottuvilla. Rastit löytyivät hyvin ja uintipätkätkin meni hyvin. Harrilta lipesi kartta vesistöön toiseksi viimeisen coasteerin rastin aikana, onneksi viimeinen rasti oli hyvin muistissa. Kolmas sija karkasi (Team Electrofit) tässä vaiheessa Muhoksen kirkon taakse kun Jarkon jalkakrampeille ei tullut loppua…


Taaplattiin viimeisille rastille ja jatkettiin saman tien matkaa kohti juoksuosuuden rasteja. Ensimmäisen rastin jälkeen Jarkon jalat alkoivat lämmetä ja krampit tuntuivat olevan taakse jäänyttä elämää, kunnes alettiin ”kaivamaan” nenää..




Juuri niin, nenä-rastia ei löytynyt sitten millään vaikka oltiin koko ajan mielestämme oikealla nenällä; nooh, pummia 40minuuttia! Rasti kuitenkin löytyi ja matka pääsi jatkamaan kohti seuraavia rasteja ja viimeistä pyöräpätkää. Juoksu kulki kohtuudella ja vaihdossa kuulimme että kolmanteen sijaan on noin 30minuuttia..





Tiedettiin myös että meidän takana on tulossa porukkaa, mutta kiire lakkasi olemasta tässä vaiheessa. Jolkuttelimme pyörällä loppumatkan reipasta vauhtia, ei tosin mitenkään vauhdikkaasti vaan nauttien loppumatkan maisemista. Rastit löytyi yllättävän hyvin ja kiipeily Muhoksen vesitornin huipulle oli mukava kokemus. Maalissa neljäntenä 1:31 voittajalle jääneenä ja kolmossijasta reilut 25minuuttia.

Jälkispekulaatiot

Tien alitustunnelin kökkö makuhan tästä jäi suuhun näiden 20+40min pummien takia.. Mutta näin reilun vkon jälkeen voidaan tietenkin sanoa, että jos ei oltas pummattu oltas oltu kolmosia. Toinen spekulaation aihe, varsinkin minulla on, että mistä johtui nämä valtaisat jalkakrampit. Jalkakramppien seurauksena oli pari huonosti nukuttua yötä, kun pohjelihakset supistuivat öisin kasaan niin että yöllä piti suorittaa puolen tunnin venytys sessioita. Joku imeytymishäiriö elimistössä oli, ehkä myös edellisen päivän 12 tunnin seisomisella ja Passion Adventuren tiimin extreme seikkailujen kannustamisella saattoi olla  jonkinlainen vaikutus suoritukseen. Nyt magnesiumia, ravinteita ja venyttelyä kehiin, että PowerAdventureTeam pääsee kehiin uutena ja uhmakkaana Aavasaksan jotoksella. Siellä nähdään!